maanantai 28. maaliskuuta 2016

Pepin käärmetanssi

Peppi näkee nettipalstalla, jossa silloin tällöin vierailee, ilmoituksen kotia etsivästä, komean kokoisesta tiikeripytonista.

"Oih, muistanpa sen hassun kerran, kun pitelin tuollaista suurta kuristajakäärmettä, jotta minusta otettaisiin kuva. Käärme oli niin eläväinen, että tilanteesta syntyi kontakti-improvisaatio minun ja käärmeen välille. Seurasin ja myötäilin sen lumoavia liikkeitä. Se oli kerrassaan pyhä hetki! Minä ja käärme. Yhtä liikettä. Olin vajonnut käärmeen kiehtovan, notkean, vahvan kehon liikkeen pauloihin. Pian ympärilleni olikin kerääntynyt väkeä ja jalkoihini heiteltiin kolikoita! Minua luultiin käärmetanssijaksi! Hmm... Voisinkohan lisätä sen ansioluettelooni? "



Peppi jää hetkeksi hymy suin muistelemaan tilannetta, mutta pian tarkentaa katseensa jälleen ilmoitukseen.

"Kyllähän Ilotaloon yksi käärmeen roikale mahtuu. Sehän olisi hauska toveri! Sikuriinankin on hyvä tottua monenlaisiin eläintovereihin. Että tänne vaan käärme! Ja jos Amanda tahtoo joskus kaneistaan eroon, ei käärme kauaa aikailisi. Luonnon kiertokulkua parhaimmillaan! " Niine hyvineen impulsiivinen Peppi tuttuun tapaansa ryhtyy toimeen ennen kuin ajattelee. Hän ottaa yhteyttä ilmoituksen jättäjään, maalailee komeat kuvat talostaan ja maaseutumiljööstä, puhuu tyypin kerrassaan pyörryksiin. Puhelun päätyttyä, Pepille on tulossa tiikeripyton. Nelisen metriä vahvaa ja sulavaa liikettä. Oih! Peppi tanssahtelee ilosta!


perjantai 25. maaliskuuta 2016

Zombien yö

Tiedättehän, kun välillä sitä näkee painajaisia, jotka eivät juuri mitenkään liity todellisuuteen tai jossa alitajunta tahtoo kertoa jotakin mielen takalaitamilla jyllänneestä aiheesta? No, niin tai näin, Peppi näki eräs yö aikamoisen unen.


Uni oli polveileva zombie-tarina, jossa nuo hitaasti laahaavat eläväiset kuolleet, kuolleen eläväiset alkoivat vallata maailmaa. Peppi taisteli urheasti niitä vastaan. Peppi oli juuri löytänyt viimeisen mahdollisuuden piiloutua, kun piilopaikasta hänen kimppuun kävikin zombie, joka sai otteen hänen kädestään. Rohkean taistelijan sydän takoi villisti ja otsalle kihosi tuskan hiki. Viimeiset hetket. Sen kaiken takaa kuului tuttu ääni. Zombietaistelun maisema katosi. Peppi ymmärsi olevansa vuoteessa Sikuriina nukkuen vierellään. Ääni oli Sikuriinan. Peppi huokaisi helpotuksesta.


Peppi kääntyi Sikuriinan puoleen.
"Oletkos hereillä Sikuriina? Ethän vain ole kakannut senkin pieni kakkakone? En jaksa keskellä yötä vaihtaa vaippojasi."


Kun Peppi käänsi Sikuriinan puoleensa, kohtasi hänet veret seisauttava näky: 


Sikuriina oli muuttunut zombieksi ja valtoimenaan kuolaten iski pienet hampaansa Pepin käteen karmeasti äristen. Pepin järkyttynyt huuto kiiri yössä ja pian ulkoa kuului lisää zombien ärinää, kolkutuksia ja rapinaa, kun ne pyrkivät taloon saaliin äärelle. Sikuriinan raadellessa Peppiä, alkoi elämä kaikota Pepistä. Koska Sikuriina oli niin pieni ja muut zombit yhä talon ulkopuolella, ei Peppi päätynyt eläväisten kuolleiden ravinnoksi, vaan sydämen vaiettua nousi vuoteesta ja liittyi hitaasti vaeltavien harmaaseen joukkoon.


                                                              The End.


Peppi sätkähti rajusti hereille.
"No huh huh mikä uni!" Hän katsoi utuisin silmin eteensä tuijottavaa Sikuriinaa, joka oli Pepin hätkähdykseen keveästi  herännyt. 
"Onneksi en ole zombie! Tosin Sikuriina voisi olla kätevä zombina. Ei kakkaisi ja olisi vähän kuin huonotapainen koira...", tuumaili Peppi sydämensä taonnan rauhoittumista odotelleessaan. Sikuriina zombie? Taitaa Peppiä jossakin alitajunnan uumenissa hieman kalvaa ajattelematon adoptio. Ihmislapsi ei olekaan niin eläimen kaltainen kuin huoleton punapää ajatteli.


"Mistähän sinä mahdat nähdä unia pikku epäzombie?"
Niinpä, mistähän Sikuriina uneksuu? Se onkin toinen tarina, jolle tulee aikansa ja paikkansa.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Auris kertoilee: Peppikin on olemassa!

Pepillä on ollut harvinaisen tylsää sekä ikävä keijuja! Eräänä päivävä kun Peppi oli juuri ruokkinut Amandan lemmikit hän sai loistoidean: DISCO!!!! Juuri niin järjestetään disco. Kyllähän keijut Pepin muistaisivat, ainakin tämän jälkeen!


Samaan aikaan Liljojen Laakson lähettyvillä lenteli kaksi keijua, joita kukaan ei vielä tuntenut. He olivat varsin jekuttelevia. Lehti oli toinen tästä kaksikosta. Toinen omasi nimen Ruusu. Ruusulla oli pitkät vaaleat kutrit. Lehti taas piti päässä aina hattua, jossa oli vaahteranlehti.


"Täällä ollaan!" Peppi huudahti tavoitettuaan kaikki keijut. Halattuaan jokaista hän huudahti: "Sinikello, Amanda ja Orvokki nyt järjestetään disco!" Keijut ottivat idean innolla vastaan ja pian discosali oli järkätty! 


 Kaikki keijut tanssivat, hyppivät ja pomppivat.







Tuo meteli kantautui Ruusun ja Lehdenkin korviin ja pian oli hyvä ystävyys solmittu kaikkien välille, kun Ruusu ja Lehtikin olivat tupsahtaneen discosaliin!!!



Kuva: Auris


(Alinan on pakko kommentoida! Voitteko kuvitella, että kirjoittaja on vasta 10v?! Aivan uskomatonta tekstiä! Kirjoitusvirheitäkin vähemmän kuin minulla! Olen niiiiiiiin ylpeä, vaikka minulla ei ole tämän neidin geeneihin ja taitoihin osaa eikä arpaa. ;-D )

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Peppi muistelee (VAROITUS: sisältää kuvia käärmeistä ja hämähäkeistä. Katso omalla vastuulla!)

Liljojen Laaksossa on ollut hiljaista. Keijut ovat puuhanneet jotakin milloin missäkin. Olleet kovin kiireisiä ja liikekannalla. Peppi on hoitamassa Amanda Aurinkoisen kaneja ja puutarhaa. Myös Karlos Krokotiili on yhä pihalammen valtiaana.

Onko elämä muuttunut liian yksitoikkoiseksi Pepille maalle muuton jälkeen? Elääkö Peppi silkkaa yksinhuoltajan elämää? Peppi ei kyllä edelleenkään miellä itseään lapsiperheelliseksi. Hän elelee eläinlaumansa kanssa Sikuriina sen osana.

"Ääh, missä ne keijun penteleet luuraavat? Kaipaan niiden siipien räpistystä," puuskahtaa Peppi itsekseen. Hän katselee Amandan pientä puutarhaa, sallii itsensä istahtaa alas ja nauttia auringon lempeästä silityksestä. Hän vajoaa muistelmiinsa seikkailuistaan viidakoissa.


Pepille luonnossa kulkeminen on aina ollut yhtä luontevaa kuin kaupungissakin. Tosin eläinten kanssa on helpompi monesti olla kuin ihmisten. Pepin omintakeinen logiikka ja uniikki elämä eivät ole auttaneet Pepin sosiaalisuutta. Hän on erilainen. Peppi kiehtoo, hämmentää, pelottaakin, ilahduttaa, riemastuttaa ja joitakin säälittää. Itse hän piut paut välittää ja mennä porskuttaa tyylillään, toki välillä pysähtyen ihmettelemään maailman menoa. Kuten sitäkin miksi ihmiset luovat muotteja, joihin tulisi ahtautua. Muotit eivät tuo onnea. Ehkä näennäistä turvaa, mutta sisällä saattaa jäytää kaiherrus, selittämätön kaipuu ja ahdistus. Sen Peppi on saanut maailmalla oppia ihmisiin tutustuessaan. Pepin huolettomuus ja vapaus ärsyttävät joitakin (muotteihin ahtautuvia) kanssasisaria. Mutta juuri nyt Peppi istuu puutarhassa muistellen luontoa ja eläinkohtaamisia.


Ikimuistoisimpia hetkiä Peppi koki jättiliskon kanssa, joka suhtautui Peppiin koiran kaltaisesti. Varovaisen uteliaasti ja lopulta rapsutusta kaivaten.


Erilaiset kummistussirkat onnistuvat aina yllättämään ulkomuodollaan ja naamioitumiskyvyllään. Onneksi ne ovat rauhaa rakastavia ja luottavat kykyynsä näyttää tikulta, lehdeltä tms.



Brasilian sademetsässä jopa Peppi hätkähti, kun vaelluksellaan kohtasi tämän karvajalan. Lähtiessään peruuttamaan eläimen luota, Pepin jalka takertui lintuhämähäkin seittiin, jolloin monijalkainen otus tunsi värähdyksen ja kääntyi sukkelasti ympäri. Onneksi hämähäkki empi hetken, jolloin Peppi ehätti karkuun.


Aasian sademetsissä vaeltaessaan Peppi kohtasi monenmoista, mutta nämä jättiläiskuristajakäärmeet olivat omaa luokkaansa! Niin suuria, että hentoinen Peppi olisi käynyt niille ravinnosta.


Peppi lähestyi niitä varoen.


Jätit ymmärsivät Pepin rauhanomaisen lähestymisen. Pepin onneksi ne myös vaikuttivat lekottelevan sulattelemassa aterioitaan.


Peppi pääsi jopa silittämään toista käärmeistä.


Hetkellinen yhteisymmärryksen kokemus eläimen kanssa jättää jälkensä sieluun asti.


Rohkea punapää muistaa myös rauhaisan vaelluksen, jonka reitti oli haastava, mutta lumoavan kaunis. Hän muistaa, kuinka oli kulkenut reittiä jo hyvän tovin ja istahti nauttimaan metsän kihisevästä äänimaailmasta puunrunkoon nojaten. Hän kuunteli kaskaiden vilkasta, moottorisahamaista konserttia, katseli alati muuntuvia varjoja kevyen tuulen tanssittaessa puunlatvoja. Luonnossa aika katoaa, ei ole kiirettä. Sielu lepää, mieli tyyntyy. Jopa Pepillä!


Lopulta Peppi nousi energisenä ylös ja alkoi kiivetä.


Kiipeileminen on aina Pepille mieluisaa. Metsästä näyttäytyy uudet puolet, kun nousee korkeammalle.


Aurinkokin yltää leikittelemään paremmin Pepin iloisilla kasvoilla.


"Miten upeaa eläminen onkaan," Peppi muistaa ajatelleensa.


Reitti muuttui entistä haastavammaksi. Joka askel tuli olla tarkkaan harkittu tai liukkaan leväinen ja sammaleinen jalanalus pääsi yllättämään.



Näköalat palkitsivat ja vesiputous kohisi korvia huumaavasti.


Peppi päätyi vesiputouksen alalammikoille. Hyinen vesi vilvoitti ihanasti vaelluksesta uupuneita jalkoja. Vedessä näkyi sammakoiden nuijapäitä ja rapuja, jotka havittelivat saksillaan nippaista veteen ilmaantuneita varpaita.


Lopulta Peppi päätyi huutamaan elämän riemuaan vesiputouksen pauhun kanssa kilpaa. Sitten hän pulahti veteen. 

Kun Peppi havahtuu muistoistaan, hän päättää lähteä kiipeilemään. Lähikallioille ja puihin, saamaan perspektiiviä ja helpottamaan sisäistä levottomuuttaan. Ehkäpä olisi aika myös katsella lentolippuja jonnekin...


lauantai 5. maaliskuuta 2016

Auris kertoilee: Nukkekodin uusi elämä


        Täältä tulee kymmenvuotias Auris mukaan tämän blogin maailmaan!

Vanhasta italialaisesta nukkekodista on tullut oikea monipuolisuudentalo! Nykyään siellä asustavat The Trash Packit ja lalaloopsyt sekä joukko Bungeeseja. The Trash Packit ovat toisessa kerroksessa, lalaloopsyt kolmannessa ja Bungeesit ylimmässä kerroksessa, alin kerros on aikuisten maailmaa, mutta vielä vähän tyhjillään.    

Seuraavaksi pientä tutustumista lalaloopsyhin!                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                  
 

Tässä on LUMI. Hän pitää kokkaamisesta ja siinä häntä auttavat hänen jääkarhunsa ja lumiukko. Lumin lempivärit ovat vaaleansininen ja valkoinen.


Tämä tässä on SALLA. Salla rakastaa seikkailuja ja on rohkea. Sallaa auttaa kaikissa pulmissa hänen ikioma pöllö. Sallan lepiväri on purppura.


Tässä on MATLEENA, joukkomme nuorin. Matleena rakastaa pehmolammastaan ja nukkuukin aina sen kanssa. Matleenan suosikkiväri on vaaleanpunainen.


Tämä on INKERI. Inkeri on kiltti ja eläinrakas. Hänellä on kaunis perhonen. Inkerin lempiväri on vihreä. Inkeri kirjoittaa myös itse runoja.


Hän on PRINCESS. Princess on töissä kampaamossa. Hän pitää kissoista ja hänellä onkin pinkki kissa. Hänen lempivärit ovat kaikki pinkin sävyiset.


Hänen nimensä on STELLA. Stella on hyvin luova ja rakastaa maalaamista. Stellalla on oma pieni hevonen. Lumi ja Stella ovat sisaruksia. Hänen lempivärinsä on oranssi.


Tämä tyttö on nimeltään RIINA. Hän harrastaa balettia. Riinalla on joutsen pehmolelu. Riinan lempiväri on punainen. Hänen paras kaveri on Princess.


TÄHTI on kiinnostunut avaruudesta. Hänellä on kaukoputki, pienoiskuu ja oma leluraketti. Tähti omistaa myös linnun. Tähti on joukon teknologiavelho. Hänellä ei ole lempiväriä.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Tarina muutoksesta



Olipa kerran, ei niin kauan sitten (siis 7 vuotta sitten, jos tarkkoja ollaan) nainen, joka eli tasaista eloa alati muuntuvan maalaismaiseman keskellä, pienen joen varrella kauniissa kodissaan. Hän käveli hiekkateitä suuren taivaan alla ja välillä puski vasten tuulta peltojen keskellä koirien viuhtoessa hihnojensa päissä. Kesäisin hän ihasteli niittyjen kukkasia ja peltojen viljameriä sudenkorentojen räpistessä ympärillään. Hänen sisällään kuitenkin asui tyhjyys ja levottomuus, jota hän tyynnytti erilaisin harrastuksin, mm. katoamalla miniatyyrimaailmaan.

Ruusula ja ensimmäinen nukkekoti.

Nukkekotiharrastus oli saanut alkunsa lapsuuden kaipuusta, johon nainen sai täyttymyksen  mansardikattoisen unelman muodossa 17-vuotiaana joululahjaksi. Taloa asutti nuori leski pienen tyttärensä, poikavauvansa ja muutaman lemmikin kanssa. Aseteltuaan talon sisustuksineen pitkästä aikaa ihasteltavakseen, leikittäväkseen ja kuvattavakseen, harrastus kahmaisi naisen mukaansa. Mansardikattoinen talo sai naapurin, Ruusulan. Nopeasti seurasi kolmaskin nukkekoti, "talo Italiassa"-haavetta todeksi tekemään, Casa La Dolce Vita.


Tuokiokuva mansardikattoisen talon keittiöstä.

Nurkkaus Casa La Dolce Vitan olohuoneesta.

Kurkistus Casa LDV:n keittiöön.

Sitten tuli seuraava nukkekoti ja seuraava, kunnes taloista muodostui kylä, joka kasvoi ja kasvoi, laajeni ja levisi. Asukkainaan ihmisiä, karhuja, keijuja ja hirviä. Nainen kuvasi ja tarinoi blogiinsa Vuodatuksessa (joka kaatui 2012 ja kadotti ison osan kuvista). Hän hukuttautui tarinoihin, joita pikkutalot asukkaineen  hänelle kertoivat. Nainen yritti kiivaasti olla onnellinen, koska hänellä oli sinänsä paljon ja kaikki hyvin. Mutta suurin osa oli vain materiaa, tyhjä kulissi ilman todellista sisältöä. 


 Kisuleiden talo vasta saapuneena.

Levottomuus ajoi naisen matkalle, jos toisellekin. Kauas ja lähelle. Ulos ja sisälle. Sydämeen ja mieleen. Matolle venymään ja rannalle pysähtymään. Ihmisten äärelle ja yksinäisyyteen. Kohtaamaan haastajansa, itsensä. Hän hiljentyi sydämensä äänelle. Kun sydän vihdoin huomasi tulevansa kuulluksi, alkoi se vaatia alati voimallisemmin, eikä sen toiveita, vaatimuksia ja tarpeita materialla tyydytetty. 



Niin vaihtui maalaismaisema ja suuri taivas kapeisiin asfalttiteihin ja taivaskaistaleisiin. Kaunis koti pikkuiseen, mutta tunnelmalliseen, aidosti naisen näköiseen ja tuntuiseen asuntoon puutalossa, jossa ei ollut sijaa nukkekodeille eikä koirille. Seurasi vaikeita ratkaisuja ja suuria luopumisia. Liljojen Laakso päätyi varastoon, kenkälaatikoihin ja paperipusseihin, jakaantuen maalle ja kaupunkiin. Joku talo lähti iäksi. Uusia ei enää tullut. Tarinat kuiskivat tulla kirjoitetuksi, mutta nimet ja juonen kulut alkoivat haalistua. 

Sitten naisen oman tarinan uudessa luvussa alkoi tapahtua kummia. Tuli Mies, Se Oikea, Uneksittu ja hänen mukanaan kolme ihanaa lasta. Naisen levottomuus lientyi, tyhjyys sydämessä täyttyi ylitsevuotavasti. Vapaaehtoisesti lapsettomasta tuli tahattomasti, mutta iloisesti lapsellinen. 

"The greatest thing you'll ever learn

Is just to love and be loved in return"

-Eden Ahbez, Nature Boy



Ruusulan perhe lastenhuoneessa.

Arki muuttui aidoksi, realistiseksi saduksi täynnä läheisyyttä, rakkautta, hyväksyntää ja seikkailua, uuden oppimista, itsensä kohtaamista uusilla tasoilla, saippuakuplia, mielikuvitusleikkejä, uusia leluhahmoja, pelejä, pilkettä silmissä, kikerrystä ja läsnäoloa parhaimmillaan. Kun ennen oli alati muuttuva maalaismaisema, nyt on muuttuva, yllättävä uusperhe-elämä ja aikuisten kahdenkeskinen aika aaltoilevassa rytmissä.

Keijuilla on siipien lisäksi kuumailmapallo!
Lasten leikkejä seuratessaan, mielikuvituksen lentoa ihastellessaan, naisessa heräsi halu leikkiä itsekin jälleen. Myös lapset tahtoivat kuulla tarinoita Liljojen Laaksosta, keijuista, Pepistä ja pienestä Sikuriinasta. Tarinat alkoivat saada jatkoa naisen mielessä. Keijut lehahtivat ensimmäisinä uusia kuvioita tutkailemaan, sirottelemaan keijupölyään aimo tupsauksina uusperheen ylle. Amanda paljastui myös hammaskeijuksi, mutta se on kokonaan toinen tarina, joka kerrotaan jossakin toisessa päivityksessä.

Ihana Amanda Aurinkoinen, hammaskeiju!?
                                             

Casa La Dolce Vita muuntautui lasten leikkeihin. Tältä se näytti vasta kotia vaihtaneena 2009, valmiina muovautumaan ihanaksi taloksi Italiassa ja sitä se ehti osin olemaankin. Se, miltä se näyttää nykyään, selviää seuraavasta postauksesta, jonka saa tehdä omin sanoin ja itsensä lavastamin kuvin todella mielikuvitusrikas, iloinen, keijumainen, kujeellinen, huomaavainen ja monilahjakas lahjatytär. Hänen ansiosta blogiin alkaa tulemaan jälleen eloa. Ehkäpä hänen veljetkin suostuvat jakamaan omista mahtavista mielikuvitusvarannoistaan tarinoita julkisesti kerrottaviksi leikeistään nukkekodissa. Aika näyttää. :-)


Katariina Kisuli talonsa verannalla

Siitä mikä on nukkekotien kohtalo, ei voi vielä sanoa mitään. Ehkä ne päätyvät myyntiin, osa ainakin. Ehkäpä tarinat jatkuvat pienessä lavastetussa nurkkauksessa kuvaten ilman taloja. Kaikki nuket ja irtaimisto tulee kuitenkin säilymään. Tulevaisuus on aina avoin ja tuntematon. Elämä voi yllättää, joten jätetään yllätysvara.

Sydämellisesti tervetuloa seuraamaan polveilevaa tarinaa Liljojen Laaksosta ja sen ulkopuolelta.


"Hei nainen! Ethän unohda mainita minua," huhuilee iloisen uusperheen pienin päivänsäde. Ei naisen kaikista lemmikeistään tarvinnut sentään luopua. Frettitoverinkin elämään on tullut monta leikittäjää, paijaajaa, sylittäjää ja fretistä entistä iloisempi karvapötkylä. Tässä se huhuilee häntä kuvaavaa Miestä leikkimään.